Saturday, 12 May 2012

Pitkistä prosesseista

Joku iso ja viisas ihminen totesi taannoin jossain lehdessä, että ihmisten ei tulisi tehdä työuravalintoja kuin vasta 25-30-vuotiaina, koska ei ole aivokapasiteettia ennen sitä tehdä moisia päätöksiä. Vaikka nykymaailmassa tuo on täysin utopistinen ajatus, niin allekirjoitan omalta osaltani väitteen täysin. En minä vielä 21-vuotiaana, kun yliopistoon tulin, tiennyt maailmasta mitään. Opettajuus oli toki aina pyörinyt mielessä ja sattuman kautta pääsin sitä vuodeksi ennen yliopistoon saapumista testaamaankin. Mie olen aika hyvä pentujen kanssa ja saan paljon iloa siitä, kun ne pienet saatanat tunneilla jotain oppivat välillä. 

Opettajuus on enimmäkseen ollut kutsumus minulle, mikä tietenkin on hyvä homma, koska eihän sitä työtä muuten kestäisi. Jos silloinkaan. 

Mutta että haluanko hirttäytyä tekemään sitä loppuelämäkseni? No en kyllä välttämättä. En ihan välttämättä haluaisi tehdä mitään yhtä, tiettyä asiaa loppuelämääni.

Silloin 21-vuotiaana maailma oli vielä sen verran mustavalkoinen, että pystyi kirkkain silmin väittämään itselleen, että viihtyy siinä työssä valmistumisen jälkeiset 35 vuotta. Siinä ei palkkakuopat eikä raaistuva työympäristö paljoa painaneet, kun oli kutsumus ja nuoren ihmisen toiveikas into päällä. 

No, monien vääntöjen, vaikeuksien ja elämälleni ominaisten sattumien kautta olen vieläkin  yliopistossa. En ole valmistunut eikä se suoraan sanottuna ole kovin lähelläkään. Anon lisäaikaa, mutta en usko, että edes siinä kahdessa vuodessa, mitä sitä lisäaikaa kerralla pystyy anomaan, pystyn valmistumaan maisteriksi. Tai siis pystyisin, jos jättäytyisin pois töistä heti ja keskittäisin kaiken aikani opiskeluun. 

Mutta siis enivei, olen tästä takkuilusta ihan hiton tyytyväinen. Koska vasta nyt minulle on alkanut valjeta ajatus siitä, että miehän voisin tehdä elämässäni jotain muutakin kuin kaitsea kiittämättömiä kakaroita ja sietää vanhempien uskomatonta paskaa. (Kärjistän ihan tekstin vuoksi. Oikeasti opettaminen on kivaa. Juu-u.)

Ajatus alkoi jalostua joskus muutama vuosi sitten, kun päätin ottaa sivuaineeksi hallinto-oikeuden, eli rehtorin pätevyyteen vaadittavan aineen. Mietin, että olisihan se nyt hyvä, että voisi jotenkin edetä työssään, jos siltä tuntuu. Koska eihän opettaja muuten ylene minnekään. Paitsi voi olla lukiossa esim. vanhempi lehtori. Uuh. Ja täsmälleen sama duuni siis kuitenkin.

Sitten yhtäkkiä täydellisen hajoamisen seurauksena päädyinkin hakemaan töitä ja pääsin sinne. Siinä sitä sitten palloiltiin, yliopiston ohjauksen kokonaisuudessa. Ajatus jatkoi jalostumista. Entäs jos voisikin tehdä monia asioita elämässään?

Aineenopettajan tutkintohan on vähän sellainen, että se ei jätä tilaa moisille ajatuksille. Pitäisi käydä se pääaine, opettajan pedagogiset ja toinen opetettava aine (kieli). Sitten jotain säläopintoja siihen päälle ja tsädääm, olet opettaja. Onnekseni olen kuitenkin valinnut pääaineen siten, että ei olekaan pakko sitä toista kieltä valita - englannissa tunnit riittävät täyteen opettajuuteen. 

Nyt olen siis miettinyt, miten monipuolistaisin tutkintoani niin, että voisin halutessani tehdä jotain muutakin. Vaikka suunnitella yliopiston ohjauksen kokonaisuutta. Tai tehdä jotain hallinnossa (firmojen tai valtion tai missä vaan). Voisin toimia vaikka yliopiston henkilöstöhallinnossa kehittäjänä. Tai vaikka mitä. Maailma on mielenkiintoisia töitä pullollaan. 

Ajatus on vielä keskeneräinen. Mutta pohjatöitä aloin jo tehdä: hain ja sain opinto-oikeuden työ- ja organisaatiopsykologian perus- ja aineopintoihin. 25 tyyppiä vuodessa pääsee tuonne. Aivan parasta. Tuli jotenkin ihan tosi rouhea olo, kun sain siis sekä perus- että aineopintoihin sen oikeuden, vaikka niitä molempia ei kenellekään yleensä myönnetä, vaan pitää ensin käydä kunniakkaasti ne perusopinnot ennen kuin voi hakea eteenpäin. Päättävät tahot (jotka siis tunnen työni kautta) ilmeisesti ajattelivat, että minulle voi laittaa molemmat. Pitää nyt vissiin sit suoriutua ja kunnolla. 


Kuvakaappaus avoimen yliopiston sivuilta. Perusopinnot, here I come.


Vaikka välillä tulee pohdittua, miksi en ole suorittanut yliopistoa siinä tahdissa kuin muutkin, niin just nyt olen siitä maailman onnellisin. Miun kohdalla mutkaiset tiet vievät parhaisiin paikkoihin.

2 comments:

  1. Olen monesti miettinyt, mitä suoraan lukion penkiltä tullut voi tietää eri alojen sisällöistä ja mahdollisuuksista. Etenkin yliopistomaailmassa asiat ovat todella abstrakteja, mutta kyllä sama pätee muihinkin oppilaitoksiin.

    Tuossa 25-30-vuoden rajapyykissä on myös se vinha perä, että siinä vaiheessa osaa jo päästää irti itsepintaisista teinikapina-asenteista. Minä ainakin suljin jo parikymppisenä itseltäni tietoisesti monia ovia sen takia, etten halunnut tehdä samaa kuin vanhempani (ilman sen suurempia perusteluja). Muutamien avainasioiden ymmärtämisen jälkeen olen päätynyt sekä töihin että täydennysopiskelijaksi aloille, jotka eivät tuohon parikymppisen ajattelumalliin sovi.

    ReplyDelete
  2. Totta joka sana. Also: kuinka moni lukiolainen tietää vaikkapa noista mainitsemistani työpaikoista? Vähän vaikea nähdä ketään 19-vuotiasta hihkumassa, että "musta tulee yliopiston ohjauksen suunnittelija! Tai henkilöstön kehittäjä!" Nuo yleiset ja tunnetut ammatithan silloin vain pyörivät päässä. Enkä kyllä näe myöskään, että minkään sortin opinto-ohjauksella pystyisi tilannetta parantamaan - sen ikäisenä ei vain kykene miettimään asioita niin kauaskantoisesti ja laajasti. (Tarkoitan siis, että suurin osa meistä ei pysty, onhan niitä ihmelapsia kai, ja sellaisia, joille elämä on selkeä jostain viisivuotiaasta eteenpäin. Onnea heille.)

    Onneksi kuitenkin yliopistot ovat etenkin viime aikoina alkaneet vastata tällaiseen ongelmaan kehittämällä monia hienoja, poikkitieteellisisä maisteriohjelmia. Yksi kaverini lähtee Tampereelle opiskelemaan korkeakouluhallinnon ja johtamisen maisteriohjelmaan. Noissa varmasti piilee mahdollisuuksia kaikille niille/ meille, jotka kaipaavat uusia mahdollisuuksia tulevaisuuteensa.

    ReplyDelete