Tuesday, 30 October 2012

Aurinkoenergialla käyvä nainen

Olen syntynyt väärään maahan. Tai väärään maailmanaikaan.

Kuten monet varmaan tietävät, olen ollut Simon kanssa kodinetsintähommissa jo jonkin aikaa. Pääsääntöisesti haussa on huokea eli Ellin kämppä, mutta olemme enemmän tai vähemmän satunnaisesti seuranneet myös OVV:n tarjontaa. Ilmeisesti Joensuun keskusta on kuitenkin täynnä. Ja miksei olisi, ottaen huomioon taas tämänkin syksyn asuntokaaoksen.

Kesällä meille kuitenkin Elliltä tarjottiin kämppää. 50 neilötä (vähän pieni) melkein keskustassa uudessa talossa, eikkait siinä, mutta matkaan tuli mutka, joka ehkä menee kategoriaan "tätä ei välttämättä kannata sanoa ääneen". Kämppä oli maailmaan nähden koillispuolella. Kaikki ikkunat siis tuonne pohjoisen ja itäisen taivaan välimaastoon. 

Ahdistuin. Ihmisenä, joka vajoaa aina lokakuussa apatiaan ja heräilee sieltä auringonvalon palatessa keväällä, oli ajatus läpi vuoden pimeästä kämpästä hiukkasen liikaa. Sinnehän ei auringonvalo ulottaisi siis ollenkaan, ei milloinkaan.

Pyöriskelin asian parissa pari päivää ja oli pakko tulla siihen lopputulokseen, että en minä sellaisessa voisi asua. Simo ymmärtää aurinkoriippuvuuteni ja oli samaa mieltä. Ellille nolo ilmoitus ja takaisin jonoon. Siellä ollaan siitä asti napotettu. 

Villien huhujen mukaan kaikki eivät ihan ymmärtäneet päätöstä (ei siis sillä, että kaipaisin keneltäkään siunausta päätöksellemme). Aina välillä itsekin kyseenalaistan itseni, kun pää natisee liitoksissaan Simon ja kahden kissan kanssa yksiössä napottaessa. Nyt kuitenkin jälleen muistan, miksi se oli mainio päätös. 

Lokakuu rynni taas niskaan niin kuin se aina tekee, halvaannuttaen ihmisen kaikesta puhdista ja jaksamisesta. Nykyään tekee mieli lähinnä syödä ja nukkua.Mikään maailman nukkuminen ei vie väsymystä, eikä nälkä lähden syödessä. Mieltä myrkyttää melankolinen apatia. Ei jaksa liikkua tai tehdä mitään muutakaan aktiivista. Vituttaa. Tietoisuus siitä, että tilanne helpottaa hyvällä tuurilla helmikuun lopulla, aiheuttaa pakokauhua. 

Silti pitäis kuulemma jaksaa käydä töissä ja vähän opiskellakin. Ja liikkua nyt kun se taas edes jossain määrin tämän selän kanssa on mahdollista. Ajatuskin lannistaa. En jaksa, en pysty.

Vaan ei auta. Täytyy keskittyä taas taapertamaan päivä kerralla. Onneksi on taas Rokumentti tulossa, niin on kivojakin asioita odotettavana. Lisäksi voin napsia D-vitamiineja ja haaveilla pariskuntien eroista, että saataisiin se asunto jo viimein. Sellainen, jonne se tähän vuodenaikaan harvinainen aurinko edes joskus kykenisi ulottamaan säteitä, etten ihan tukahdu tähän kurjuuteeni.

Onko jollain muuten kirkasvalolamppu? Toimiiko ne härpäkkeet?

No comments:

Post a Comment