Sunday, 21 October 2012

Juuret

Olen asunut yli seitsemän vuotta Pohjois-Karjalassa. Se on 28-vuotiaalle aika pitkä siivu elämästä, mutta vasta nyt olen alkanut tulla tietoiseksi siitä, miten eri puolilta Suomea tulevat ihmiset tuppaavat olemaan vähän erilaisia perusluonteiltaan. Tai siis tarkemmin sanottuna siitä ilmiöstä, mitä kutsutaan pohjoispohjanmaalaisuudeksi. Muita on toki helppo luokitella tiettyihin kategorioihin, mutta oman itsen arviointi on joskus vähän työn ja tuskan takana. 


Siskolla tällä viikolla käydessäni kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota siihen, miten sisko ja muut siellä alavilla mailla asuvat pyytävät toisiltaan asioita: annapa, haepa, kysypä, teepä, hoidapa. Vielä muutama vuosi sitten ihan varmasti käytin tuota vielä itsekin! Ekaa kertaa nyt hämmästyin sen sävystä - sehän on ihan kuin käskisi toista. Ei ihme, että olen ollut ihan pulassa ihmisten kanssa. (Nykyään osaan sanoa jo annaKKO, haeKKO, kysyKKÖ, teeKKÖ, hoidaKKO.)

Sen olen kyllä aikaisemmin täällä idässä huomannut, että täällä pitää rajoittaa suoraan puhumisen määrää. Ei täällä voi sanoa, että tämän asia on näin. Pitää sanoa, että sehän voi olla, että tämä asia saattaa olla näin. Vaikka se asia olisi näin. Toinen asia, minkä kanssa olen pulassa säännöllisin väliajoin. Ei ole tarkoitus kuulostaa kaikkitietävältä, meillä päin se puhumistyyli on vain sellainen. Säästetään rimpsuissa ja mennään asiaan. 

Säästämme ilmeisesti myös muissa asioissa. Muistan joskus kymmenen vuotta sitten, että yksi pohjoiskarjalainen kaverini kertoi, että aina, kun hän tapaa pohjoispohjalaisia, hän ottaa missiokseen saada heidät nauramaan ääneen. Siitä kuulemma tietää, että on oikeasti hauska kaveri. En ymmärtänyt juttua. Ainahan minä nauran ääneen. 

Paitsi että en.

Olen alkanut huomata, että tosi usein jonkun kertoessa huippujuttuja ajattelen, että hitto, onpas hyvä juttu hahhah. Ulospäin näytän kuitenkin siltä, että kuulin juuri tosi mielenkiintoisen jutun kulmahampaista. Ilmeisesti ääneen nauramisen ja haukotuksen ero on aika häilyvä mulle. 

Ilmiön huomaa kyllä, jos seuraa pohjoispohjalaisten keskusteluja. Kuivakoita lausahduksia, sarkasmia, vitsejä, tilannekomiikkaa - ja blank face. Tai siis kyllähän me nauretaankin, mutta vain keskimääräistä vähemmän. Miten mie huomaan tämän vasta nyt?

Pakko on toki myöntää, että nämä pohjoispohjalaisuudeksi määritellyt asiat ovat myös niitä, missä meidän perhe ja suku on oikein erikoistunut. Näkisitte ne kuivakat joulupöytäkeskustelut. Saati riidat. Niin ja tokihan miun erityisominaisuus on se, että olen lähes poikkeuksetta oikeassa. Että yritä nyt siinä sitte. 

Onhan tämä tietenkin aika hienoa, että on päässyt näkemään itsensä etäisyydeltä. Ehkä olen oppinut vähän avoimuutta. Ja kykyä tulla toimeen muidenkin kuin pohjoispohjalaisten kanssa. Ainakin välillä. Mutta ennen kaikkea olen huomannut, että kuulun johonkin. On aika vahva kokemus siitä, että olen ylpeä juuristani. Pohjois-Pohjanmaalla tulee heti sellainen olo, että on kotona. Ei siis sillä, että sinne tarvitsisi muuttaa takaisin. Mutta joka kerta on mukavampi mennä kylään. 
Maisemat kohillaan Pohjois-Pohjanmaalla

Liekö muut uuspohjoiskarjalaiset kokeneet samaa? 

4 comments:

  1. Itse nyt en tule kauhean vahvalta murrealueelta, mutta ehkä itselleni on sit enempi jääny päälle sellainen etelä-karjala-itä-savon kiertely ja kaartelu. Sanon esim. "kunhan kerkiit niin annatko joutessas sieltä jääkaapista mai(d)on?" Tämä siis on kuitenkin selkeä pyyntö, miun mielestä. Osa varmaan sit tulkitsee niin, että lämpimikseni puhun, ei tarvii sitä maitoa oikeasti. :D

    Ja kieltämättä ekoina vuosina ajattelin, että kylläpäs se Katja välillä komentelee ja töksäyttelee. :v

    -maibbo

    ReplyDelete
  2. Meillä on säästelty myös: pyyntöhän kuuluu yksinkertaistetusti "maitoo" ja sitten lopulta "kiitti". Tosin en tiedä, oliko meidän perhe vain tosi niukkasanainen, koska muistan vieläkin sen järkytyksen, kun ekan poikaystävän kotona kuulin pöydässä kokonaisia lauseita, kuten "Saisinko maitoa, kiitos?" :D

    Mutta tässäpä tiivistyy meidän tapa käyttää kohteliaisuusmuotoja. Silloin kun verbi esiintyy, se on (muistaakseni! oon ollut liian kauan Pohjois-Karjalassa) melkeinpä aina konditionaalimuodossa: sais(in)ko, anta(i)sitko, hakisitko. Nyt pitää alkaa kuulostella, mitä muotoa nykyään itse käytän.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tulipa mieleen tuosta Maibbon kiertelystä, että se ultimaattisin kohteliaisuusmuoto taitaa olla "viitteisitkö hakee/antaa/tehä" :)

      Delete
  3. Ehkä ne poikakaverin porukat oli vaan vieraskoreita? :P

    ReplyDelete