Friday, 12 October 2012

Vielä kerran: Rival Sons

Pakko nyt vielä jatkaa siitä Rival Sonsista. Koska eilinen Circuksen keikka oli heittämällä vuoden paras keikka. Huhuh.

Harvoin keikalla iskee sellainen hurmoksellinen olo kuin eilen. Osansa tunnelmaan teki varmaan myös ihan omat olotilani, jotka ovat syksyn aikana liikkuneet lähinnä ahdistuksen ja vitutuksen välimaastossa - nyt keikalla tuntui pitkästä aikaa siltä, että pystyi hetkeksi irrottautumaan arjesta. Mut kyllä se suurin hype syntyi nimenomaan orkesterista. 

Kyllähän mie tiesin, että Rival Sons on viimesen päälle rouhea bändi, mutta ei kyllä rehellisesti ollut aavistustakaan, että sen keulahahmona toimii uuden sukupolven rocksanansaattaja. Kuulin toki Ilorokin aikoihin valtavia kehuja bändistä, mutta jätin rekisteröimättä kuulemani, koska ihan melkein kiinnosti tieto siitä, mitä kaikkea parhautta olen missannut. Mulla ei myöskään ole tapana tuijotella livepätkiä Youtubesta, joten hyökkäys tuli ihan puskista. 

Ja millainen hyökkäys. Rosoista, upeaa soittoa ja mahtavan perinteistä rokkimeininkiä. Sellaista tiukkojen housujen, silmille valuvien tukkien ja äärettömän kuulien rokkikukkojen tunnelmaa. Sitä on kaivannut aikoina, jolloin musiikkimedia on täynnä näitä:

Fun

Ja näitä:

Grizzly Bear (???)

Ja näitä:

Arcade Fire
...ja näitä:

Oh, so rock: Sleighbells


(Kaikki kuvat LA Weeklyn sivuilta, blogista, jossa listattiin 20 maailman huonointa hipsteribändiä.)

Ei siinä, en ole minäkään indien yläpuolella, omistan ihan hyvä siivun shoegazing-bändien ja elektropimputtajien tuotantoa. Mutta on kyllä jo jonkin aikaa ollut sydämessä rokinkaipuu. Ja sitä sain. Tietänette jenkkiohjelmista ne mahtavat baptisti(?)jumalanpalvelukset, joissa saarnataan ja lauletaan ja palvelukseen tulleet huutelee spontaanisti hallelujaa ja aamenta? No sellaista oli tuolla keikalla. Jay Buchanan avasi suunsa ja mulle iski hillitön tarve ylistää jotain suurempaa, rokkijumalaa. Hurmos. Toistan sen vielä: Buchanan on jumalainen laulaja.

Aloin miettiä asiaa ja tajusin, että ei ole muuten oikein minkäänlaista käsitystä siitä, miten yleisö noin niinku ylipäätään reagoi keikalla. Kyllä siinä ympärillä kovasti huudettiin ja bändi taputettiin kahdesti encoreen, mutta muutoin olen ollut niin huumaantunut lavan tunnelmasta, että olen unohtanut ihmiset ympäriltäni kokonaan. Ihan hurjaa. Usein olen just se, joka häriintyy kaikista ympärillä törttöilevistä jurpoista. Ehkä ne keikat eivät vaan olleet tarpeeksi mahtavia?

Keikka oli niin loisto, että tapojeni vastaisesti kaivoin hetkeksi kameran esiin, jotta saisin muiston. Nyt voin tuijotella niitä paria onnistunutta kuvaa ja ostamaani kiertuepaitaa (joka muuten on ihan ybersiisti) odotellessani Rival Sonsia takaisin Suomeen ja mieluusti Kerubiin keikalle. 



No comments:

Post a Comment