Friday, 14 December 2012

Mummu

Tiistaina iltapäivällä leffateatterin jonossa seistessäni sain siskolta puhelun. Mummu oli kuollut. 


Eihän sitä oikein tajunnut, kun mummu on ollut aina. Menin katsomaan ranskalaisen komedian, itkin vähän liikaa koskettavissa kohdissa ja menin kotiin. Sitten vasta ymmärsin. Suvun vanhin, rakas ja itseoikeutettu matriarkka oli mennyt pois.


Mummu oli ehkä vahvin ihminen, jonka koskaan olen tavannut. Huolimatta siitä, että hän joutui melkein 93-vuotisen elämänsä aikana saattamaan hautaan sekä miehensä että yli puolenkymmentä lastaan, hän jaksoi aina kantaa huolta meistä muista. Ja jaksoi jatkaa. 


Yksi elämäni vaikuttavimmista hetkistä tuli erään enoni hautajaisissa vuosikymmen taaksepäin. Marjatta-tätini, joka on meidän hautajaistemme laulaja, lauloi jotain virttä ja kesken laulun murtui itkemään. Lamaannus valtasi koko joukon. Jäädyimme istumaan paikoillemme tietämättä, mitä tehdä. Sen musertavan surun keskeltä mummu nousi paikaltaan, käveli kirkon eteen ja lausui runon. Ihmiseltä, joka jo siinä vaiheessa oli joutunut hautaamaan omia lapsiaan enemmän kuin kenenkään soisi, en olisi koskaan odottanut tai olettanut sellaista voimaa. Runon päätteeksi mummu nyökkäsi, katsoi meitä katseella, minkä voi nähdä vain viisaimmilla ja rakastavammilla, ja käveli takaisin istumaan. 



Sitä mie vaan, että jos joskus kykenen saamaan edes murto-osan siitä voimasta, ei minulla ole mitään hätää.


Mummun vahvuudesta kertoo myös se, että vielä yhdeksääkymppiä kolkutellessaan mummu asui yksin, piti huolen itsestään ja siivosi itse asuntonsa mattojen tamppauksesta lähtien. Vasta viimeiset viisi vuotta olivat vaikeampia, kun syöpä hiipi elimistöön. Ja tiedättekös, ensimmäisen erän syöpää vastaan mummu voitti. Yhdeksänkymppisenä. 


Toisen kierroksen vei syöpä. Mummu kai ymmärsi, että se ei luovuta enää. 



Vähän kahtiajakautuneet tunteet tästä lähdöstä. Olen hirveän surullinen, mutta silti on sellainen lämmin tunne sydämessä, että mummu eli pitkän ja rikkaan elämän, nousuineen ja laskuineen. Edessä olisi ollut enää sairaalaa ja elämän turruttava lääkitys. Luotan mummun viisauteen, kun hän teki päätöksen olla suostumatta hoitoihin tai elvytykseen. 



Mietin, että tämä on ehkä surua puhtaimmillaan. Lempeä suru.


Yritän miettiä termejä kuolemalle. Haudan lepoon pääseminen kuulostaa jotenkin karskilta, mutta ottaen huomioon vanhan ihmisen syöpäsairaustaistelun, syöpähoito- ja elvytyskiellot voi sanonta olla ihan sopiva. En usko parempiin paikkoihin kuoleman jälkeen, mutta koska mummu uskoi vahvasti, toivon hänen päässeen parhaimpaan mahdolliseen paikkaan. 


P.S.
Kuolema muuttui konkretiaksi heti leffasta kotiin kävelyn päätteeksi, kun Facebook täyttyi serkkujen ja tätien muistovärssyistä. Vähän hämmennyin. En ollut vielä kokenut henkilökohtaista menetystä Facebookin aikana. Tuntui vähän irvokkaalta se julistaminen. Mietin asiaa tovin ja tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että vaikka se ei välttämättä ole itselle se ominaisin tapa surra, on se välittämisen osoitus myös muille surijoille. Sellainen yhteisöllinen ele, joka yhdistää minut muihin omaisiin siinä hetkessä. Näinpä siis yksi kuva ja yksi mummun lempirunoilijoista saa kuuluttaa näillä julkisilla foorumeilla sitä kunnoitusta ja ikävää, mitä mummua kohtaan tunnen.



Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

No comments:

Post a Comment