Wednesday, 2 January 2013

Jokelassa

Olen pyöritellyt päässäni tätä Jokela-muisteloa jo ties kuinka pitkään, mutta en jotenkin saa siitä otetta. Hirveästi vain hajanaisia muistoja ja hitosti tunnetta. Punaista lankaa ei taida olla, paitsi se tunne. Mennään sillä.

En tarkkaan muista, missä seurueessa ja milloin tarkalleen kävin Jokelassa ensimmäistä kertaa. (MIKSI lopetin päiväkirjan pitämisen??) Muistan kuitenkin sen hetken, kun ensimmäisen kerran astuin karvalakkipuolelle. Olin vähän hämmentynyt ja ehkä hiukan varautunut, tarina oli kulkeutunut korviini jo ennen sinne astumistani. Siinä sitä oltiin, 21-vuotiaana räkänokkana legendaarisessa Jokelassa, josta oikein huokui vuosikymmenten patina. Ja tupakansavu - silloin vielä karvalakkipuolella sai tuprutella menemään.

Vähintään yhtä hämmentynyt olin, kun löysin sitten tieni pöytäliinapuolelle. Yhtä aikaa ihan eri maailma ja kuitenkin sama. Kemalin soittaessa pohjoispohjanmaalaisiin baareihin tottuneella oli vaikeuksia käsittää, miten hienoja mestoja sitä maailmassa onkaan. Ja hitto, sellainen hienous löytyi vielä uudesta kotikaupungista!

Sisko kävi joskus kylässä ja rakastui välittömästi Jokelan karvalakkipuoleen. Nurisi tosin, kun tupakkalaki astui voimaan eikä voinut enää röökata siellä. Miusta karvalakkipuoli parani vaan lain myötä. 

Yhteen aikaan hassasin kaikki liikenevät pennoset Jokelaan ja vietin siellä varmaan enemmän aikaa kuin kotonani. Siellä istuttiin Hannan kanssa alkuillasta valomerkkiin. Siellä oli parempi kuin yksin kotona. Jokelaan vein kaikki suurimmat ilot ja syvimmät surut. Niitä on sitten puitu siellä looseissa satunnaisten Jokela-ystävien kanssa. Tai vältelty niitä oikeita puheenaiheita kevyttäkin kevyemmällä jutustelulla uusien tuttavien kanssa. Illan huonojen juttujen päätteeksi mentiin silloin aina Amarilloon. Siihen vanhaan siis.

Olen rakastunut Jokelassa. Montakin kertaa. Ja jos ihan oikein muistan, on minua joku myös joskus kosinut Jokelassa. En suostunut. Nykyisin sormessani killuva kihlasormus on kuitenkin laitettu ensimmäistä kertaa sormeen Jokelassa. En edes harkinnut muita paikkoja. Erehdyin mainitsemaan asian Jokela-dokumentoijille, mistä johtuen tulen luultavasti esiintymään siinäkin dokumentissa. Edellisessähän olin myös.

Jukeboksiin olen törsännyt ihan tolkuttomasti rahaa. Melkein joka kerta olen soittanut Foo Fightersia, Kingston Wallia tai Rauli Badding Somerjokea. Foo Fightersia piti myös laulaa mukana liian kovaa ja liian korkealta. Keikkoja olen nähnyt hirveästi. Päällimmäisenä tuli mieleen Putron Jokela-biisin ensiesitys ja Tundramatiks joskus vuosia taaksepäin. 

Pöytäliinoille olen kaatanut monen kympin edestä kaljaa. Aina on hävettänyt yhtä paljon.

Kerran yksi minua puolet isompi kansanmusiikkimatami kaatui päälleni pöytäliinapuolella. Luhistuin alle kuin korttitalo. Onneksi olin niin humalassa, ettei tuntunut missään. Seuraavana päivänä tuntui. Sen jälkeen aina välttelimme niitä kansanmusiikki-iltamia, tai ainakin pyrimme poistumaan ennen kuin kansanmusiikki-ihmiset humaltuivat kaatuilukuntoon. Hulluja ovat ne.

Jostain syystä Jokelasta on jotenkin luvattoman vähän kuvia. Kävin tänään läpi noita vanhoja otoksia ja selvisi, että ehkä syynä oli entiset luokattoman huonot kamerat, jotka saivat aikaan vain höttöä tai salamaraiskauksia. Tässä niitä nyt kuitenkin muutama näytille.











(En löytänyt sitä elämää hienompaa silmäniskukuvaa! :( )


Olen yrittänyt miettiä, mikä on se asia, mikä tekee juuri Jokelasta sen ainoan paikan, minkä menettäminen koskee ihan oikeasti tosi, tosi paljon. Ehkä se olisi voinut olla mikä tahansa muukin paikka, mihin nyt olisimme sattuneet viettämään elämäämme. Tai ehkä ei. Ehkä ei ole tullut vastaan toista sellaista paikkaa, missä voisi kokea samanlaisia asioita kuin Jokelassa. On tutustunut hurjaan määrään ihmisiä, joita nyt halailin viimeisenä iltana Jokelassa. Niihin ihmisiin en varmasti olisi tutustunut missään muualla. Kuinka usein sitä tulee istuttua outojen ihmisten pöytään esim. Kerubissa? Tai missään? Ja kuinka monessa paikassa sitä oikeasti jaksaisi istua kahdeksan tuntia illassa? 

Kävimme hyvästelemässä Jokelaa kahteen otteeseen, aatonaattona pitkän kaavan kautta ja aattona alkuillasta. Ensimmäinen meni kiitettävän kevyissä tunnelmissa, jälkimmäinen nieleskellessä. Onneksi nyt oli mukana kamera, jolla edes välillä sai kivoja kuvia. Niitä tuolla alempana. Kehyksiin menevät uudessa kodissa.

Ehkä tämä on sen takia ollut niin vaikeaa, että en oikeasti keksi sanoja, millä saisin selitettyä sitä tunnetta. En edes osannut kirjoittaa vieraskirjaan muuta kuin "kiitos vuosista". Miun vuodet 2005-2012 kalpenivat monien muiden vuosien rinnalla, joten poistuimme kunnianosoituksena heille. Toivottavasti oli paras ilta.




3 comments:

  1. Silmäniskukuva pyöri joskus aikanaan Facebookissa, mutta en löytänyt minäkään, kun kaipasin sitä omaan muistelooni. Voi harmi. Olisi se ollut parempi kuin nämä silmäpussikuvat, vaikka muistankin inhonneeni sitä, koska olin kuvassa täysin kaulaton :D Se taisi muuten olla sama ilta kuin Maijan kuollut vauva -tähtihetki. Hienoja aikoja.

    Mutta voi se ilta, kun löysin Tundramatiksin. Koska se oli? 2008?

    ReplyDelete
  2. Ömh, en kyllä kuollaksenikaan muista, mikä vuosi se sitten on ollut. Tämän takia blogi tuli tarpeeseen - ehkä joskus muistais edes jotain.

    ReplyDelete
  3. Kaivelin muistilokeroitani. Olen nähnyt Tundramatiksin aikana, jolloin en ole vielä ollut Markon kanssa. Minusta se oli kevättalvea tai alkukevättä ja koska olen ollut siellä sinun kanssasi ja Jokelassa kuin kotonani, sen on ollut pakko olla vaihdon jälkeen. Tulin vaihdosta kesällä 2007 ja Marko tuli kuvioihin reilua vuotta myöhemmin. Eli pakko olla 2008. T: kansakunnan muisti.

    ReplyDelete