Monday, 19 August 2013

Ermu ry

Kun nyt tuli avatua päätä tuosta palkallisesta työurasta, niin tulipa mieleeni, että onhan noita palkattomiakin hommia tullut vähän tehtyä. 

Ala-asteen lopummalta puolelta alkanut ja lukion alkuun päättynyt koulukiusaaminen teki musta aika varautuneen ihmisen, mikä päättyi oikeastaan vasta lukion loppuvaiheilla, kun sai taas vähän kiinni siitä, millaista on olla sosiaalinen ihminen. Jotenkin se sitten lähti vielä ihan lapasesta. Lukion aikoihin en missään oppilaskunnissa pyörinyt, mutta muutoin sellainen puuhailu alkoi kiinnostaa ja touhuttiin kaikkea hauskaa hyvien tyyppien kanssa koulun maisemissa. Oli bändiä ja kuoroa ja mukavia juhlia. Sellainen teki siihen asti tosi pienissä piireissä pyörineelle, ahdistuneelle teinille tosi hyvää. 

Lukion jälkeen paikkakunta-ahdistus sai palaamaan Oulaisiin, mistä tämä koko päänavaaminen tuli mieleen. Oulaisissa nimittäin perustimme Ermun. Taustatietona tässä vaiheessa tietämättömille, että Oulainen on alkuperäinen kotipaikkani, sellainen 8000 ihmisen kaupungiksi väitetty kylä, jossa ei tapahtunut ennen oikein yhtikäs mitään. Hämmentävää kyllä, muutamat tyypit saivat päähänsä, että sitähän voisi ihmiset vaikka itse järjestää jotain tekemistä eikä vaan valittaa sen puutteesta. Yhtäkkiä olin Ermun perustamiskokouksessa ja hallituksessa. 

Ermu, eli Oulaisten elävän rytmimusiikin harrastajat ry, päätti alkaa järjestää nimelleen uskollisesti elävän rytmimusiikin tapahtumia. Oli baarikeikkaa, pientä puistotapahtumaa ja ties vaikka mitä. Paras alkuaikojen juttu oli Oulaisten messuille pykätty elävä karaoke.Eli siis tosi iso pahvilaatikko, jonne survoimme itsemme, muutaman akustisen soittimen ja jonne sai tiputtaa lapun biisistä, minkä halusi kuulla. Ja sitten laulettiin. Oli epäilemättä tosi kaunista. Hauskaa ainakin.

Ja sitten oli tietenkin Rapurock. Oulaisten rapupitäjämainetta kunnioittanut nimi, mutta vähän eri meno. Omia bändejä ja sellaisia pienehköjä nimiä, joista itse tykättiin. Hauskaa oli se, että oikein kellään meistä ei tietenkään ollut mitään aikaisempaa kokemusta tällaisten järjestämisestä. Jotenkin niistä ekoista vuosista kuitenkin selvittiin. Vuosien saatossa paikka vaihtui rapujuhlien juhlateltasta (kolkko, liian iso) Huiman hallin (paras Rapurock-mesta, mutta ilmeisen laho ja/tai homeessa, kun purettiin) kautta Väinölänrantaan (ulkona mutta kiva). Meininki ei kasvanut, mutta jalostui meille niin hienoksi ja rakkaaksi, että mikään rahallinen arvo ei riitä sitä kuvaamaan. 

Itse siinä jossain vaiheessa muutin Joensuuhun ja hommien järkkäily vaikeutui. Kovasti kuitenkin mukana aina yritin olla parhaan kykyni mukaan. Muutaman vuoden päästä Oulaisissa ei enää tainnut asua kukaan Ermu-aktiivi, mutta muillakin oli sama tunne, että tokihan hommaa jatketaan. 

Vuosien saatossa meillä esiintyi ainakin Risto, Kuolleet intiaanit, Lapko, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Jeavestone ja The Duke. Kuten sanoin, bändejä joista itsekin tykättiin. Hiton hyviä keikkoja ollaan todistettu ja tanssittu jalat ruvelle. Ehdottomasti paras muisto on tuo Risto (2007), mikä pisti koko Huiman hallin ihan sekaisin. Paitsi ehkä nyt ykköstilasta taistelee Tuomas Henrikki, joka sai kunnian lopettaa koko festivaalin baarijatkoilla. Sellaista energiaa en ole tainnut keikalla koskaan eläissäni nähdä. Siitä kohta lisää.

Nyt siis oli kymmenes vuosi, kun järjestettiin Rapurock. 8000 ihmisen kylästä ei oikein vuosien varrella ole löytynyt tarpeeksi nuorta verta jatkamaan toimintaa, vaan ollaan enemmän tai vähemmän samalla porukalla tehty festivaalia. Joskus keväällä tämä aktiivisin ydinporukka ilmoitti foorumilla, että tämän jälkeen saa hommat riittää. Itse en oikein osaa kuvitella, että jatkaisin jonkun muun jengin kanssa tekemistä, joten tein saman päätöksen. Kymmenes vuosi kulki teemalla kaikki meni.

Kuvia menneiltä vuosilta liimailtiin bäkkärin seinille.



Kuvia riitti.

Kymmenen vuotta papereina.


Etukäteen sitä jo tiesi, että itkemishommiksihan se tulisi menemään. Perjantain etkoklubi meni vielä remutessa, mutta lauantain pimenevässä illassa ei enää pokka pitänyt. Kävin katsomassa muutaman biisin Radiopuhelimia (oma roolini festareilla on siis muotoutunut olemaan bäkkärivastaavana Katin ja siskon kanssa), mistä pitikin sitten juosta takaisin bäkkärille itkua tihrustamaan. Se tietenkin sitten tarttui kaikkiin muihinkin ja loppuilta meni enemmän tai vähemmän kostein silmänurkin. 

En tiedä, osaatteko kuvitella enkä varmasti osaa selittää tarpeeksi hyvin. Mutta että kun pikkukaupungin ihmiset tekevät jotain yhdessä kymmenen vuotta, jotain sellaista, mikä tuo eloa ja iloa siihen pieneen paikkakuntaan ja ihmisiä yhteen musiikin pariin, niin siitä hommasta tulee tekijöilleen aika tärkeä. Ermu toi yhteen ihmisiä, jotka eivät välttämättä muuten olisi tutustuneet kunnolla koskaan. Minäkään, joka suurimman osan kouluvuosista vietti toisella paikkakunnalla siinä ankeassa todellisuudessa, en ihan varmasti olisi osannut tutustua näihin tyyppeihin, jos en silloin sinne perustamiskokoukseen olisi aikoinani eksynyt (kiitos sinne viemisestä kuuluu muuten sitten Jerelle). Ermun kautta on tavannut ihan hirveästi maailman siisteimpiä tyyppejä, jotka rakastavat sitä samaa asiaa, mikä itsellekin tuottaa enemmän iloa kuin juuri mikään muu maailmassa.

Ermun mukana porukka on kasvanut aikuisiksi, ja jos ei Ermua olisi, se aikuisuus voisi näyttää hitosti erilaiselta kuin mitä se monilla nyt on. Meistä aika hämmästyttävän moni on nykyään joko palkkatöissä, freelancerina, yrittäjänä tai kohtuullisen suurissa organisaatioissa palkattomina tekemässä - mitäs muuta kuin - musiikkihommia. Olisikohan niin päässyt käymään ilman tätä toimintaa?

Ja tosiaan, se kymmenen vuotta on meille kolmannes elämästä. Kaikki aikuisvuodet tähän mennessä. Se on hurja aika, ihan tosi hurja. 

Niin, en minä oikein osaa selittää. Koittakaa täyttää aukot ja kuvitelkaa sellaista elämää järisyttävää tunnetta, joka yhdistää siinä hetkessä kaikkia meitä tekijöitä. Haikeus, onni, suru ja rakkaus kaikki yhtä aikaa sekottuneina ilmaan ja lavalla bändi, joka kaikille meille on vuosien aikana muodostunut hirmuisen tärkeäksi. Se energia täyttää koko sen hetken ja tilan ja siinä hetkessä on kaikki, mitä maailmassa on. Ja sitten se viimeinen kappale, jäähyväiset sille tekemiselle, joka on tehnyt meistä sitä, mitä nyt olemme. Moi.

On ollut aika vaikeaa palautua nyt. Sunnuntaina yksin Joensuuhun matkatessa itkin varmaan puolet matkasta kuunnellessani Tuomas Henrikkiä. Nytkin itkettää piru vie, täällä junassa. Olen tänä kesänä itkenyt julkisesti enemmän kuin varmaan viimeiseen kymmeneen vuoteen yhteensä. Jäähyväisten kesä.

Vaan kyllähän se oli nyt aika jatkaa tästä eteenpäin. Kaikilla on omien tekemisten kanssa varmasti ihan tarpeeksi tekemistä. Vuosien aikana on varmasti itse kutakin vituttanut ja väsyttänyt koko homma, etenkin sitä eniten tekevää pikkuporukkaa. Itseäni on ärsyttänyt se, etten ole voinut tehdä niin paljon kuin olisin halunnut. Valittu opiskelukaupunkihan siihen tietenkin on eniten vaikuttanut. Meitä kaikkia taas on varmasti ahdistanut se, että sitä nuorempaa jengiä ei ole löytynyt jatkamaan menoja, vaikkakin yksittäisiä huipputyyppejä remmiin onkin vuosien saatossa liittynyt. 

On itse asiassa jotenkin ihan uskomatonta, että tuon kokoisesta kylästä löytyi näin paljon ihmisiä, joita yhdisti ainakin se yksi asia, musiikki. Ja sinänsä ihan ymmärrettävää, että ihan jokaisessa polvessa ei vastaavaa aktiivisuuspiikkiä voi syntyä. Kovasti kuitenkin toivon, että jossain vaiheessa oulaistelaiset nuoret innostuvat jotain vastaavaa tekemään, niin kuin me aikoinaan innostuimme 80-luvulla vaikuttaneesta Ermusta. 

Yksi niistä mukanamme olleista nuoremmista tyypeistä meitä bäkkärillä lauantain pimeinä tunteina itketti sanomalla, että me olemme näyttäneet nuoremmille esimerkkiä ja olleet heille hahmoja, joita he ovat voineet katsoa ylöspäin. Osannette kuvitella, että hienompaa ei voi tällainen kolmekymppinen täti saada kuullakaan. Jo se, että on itse kasvanut tällaisen jengin kanssa aikuisuuteen, oppinut hirveästi uutta, kokenut valtavasti hienouksia ja oppinut olemaan jotenkin vähän paremmin ihmisten kanssa, on jo palkinto itsessään, mutta jos on oikeasti voinut vaikuttaa jonkun muunkin elämään positiivisesti, on se ehkä hienompaa kuin mikään.

Kiitos, Ermu ja ermut. 


No comments:

Post a Comment