Tuesday, 10 September 2013

Ettei itse katoaisi

Sinä yksi tyyppi (Hanna), joka olet lukenut tätä blogia pitempään, saatat muistaa, miten menin totaalisen palasiksi helmikuussa, kun pääsin ensimmäistä kertaa 15 vuoteen laskettelemaan. Tai siis tarkemmin sanottuna huomasin, että pystyn vielä laskettelemaan tämän vammani kanssa. 


Eilen pääsin kokemaan saman tunteen uudestaan, kun lähdimme Ilorokki-porukalla virkistäytymään Ruunaan koskille. Siis: minä laskin koskia. Koskia, ihmiset (ihminen)! Olkoonkin, että kolme neljästä laskemastamme koskesta oli syksy kesyttänyt leppoisiksi, niin mulle se ei ollut ollenkaan sanottua, että pystyisin kiertämään keskivartaloa siten, että esim. melominen onnistuu. Puhumattakaan siitä, että pitää tehdä äkkiliikkeitä ja hallita oma korsettinsa niissäkin tilanteissa.


Vaan niin mie vaan menin ja meloin! Olin toki taas turruttanut itseni särkylääkkeillä, sillä selkä on ollut taas huonompi kuin pitkiin aikoihin. Esimerkkinä vaikkapa tämä päivä, kun olin hammaslääkärillä enkä meinannut päästä ylös siitä toimenpidetuolista omin avuin. (Kampesin itseni käsillä ylös.) Päätin kuitenkin, ettei se voi mua estää kaikissa maailman asioissa - varsinkaan, kun on kyse noin uniikista kokemuksesta. 

Bussissa kotimatkalla tirautin taas pari kyyneltä. Vaikea edes selittää, miten isoja juttuja nämä mulle ovat. Enkä muuten edes siellä kanssani olleille ihan hirveästi alkanut tilittää, vaan pidin kyyneleet itselläni ja keskityin olemaan huomaamaton. (Mikä oli kyllä helppoa, sillä ympärillä olevat olivat siinä vaiheessa iltaa jo ihan eri promillessa menossa.) Mitenpä selittäisikään kahdeksan vuoden kivut ja tuskan puolitutulle?

Olen ollut kohtuuttoman pollea tämän diplomin kanssa.

Tämä piristys tuli kyllä tosi, tosi tarpeeseen. 

No comments:

Post a Comment