Wednesday, 1 January 2014

Menneet mutta ennen kaikkea tulevat

Niin se vuodenvaihde tosiaan. Olen aikaisempina vuosina kirjoitellut jonkin määrätyn kysymyspohjan mukaan kuulumisia vuodestani. Tällä kertaa uudet kujeet ja vapaa muoto. Living on the edge!

Lueskelin päivällä Facebook-statuksia ja blogeja, jotka samaan tapaan kuin minä kertaavat mennyttä. Hirveän monella tuntui olleen muutosten vuosi, ja aloin miettiä, onko ihmisillä noin niin kuin keskimäärin aina muutosten vuosi. Aina kai sitä jotain ihmeellistä tapahtuu ihmisen elossa. Tai sitten tasaisessa arjessa matkanneet eivät sen kummemmin vaivaudu päivittämään kuulumisia, en tiedä. Joka tapauksessa omani on sekoitus molempia, tavallaan. 

Arkenihan pistin heti tammikuussa kertarysäyksellä remonttiin, kun päätin jättää työni ja palata takaisin päättämään kauan roikkuneet opintoni. Siinähän sitä olikin sitte vähäksi aikaa ihmettelemistä. Vähän aikaa menikin ennen kuin totuin ylhäisessä yksinäisyydessäni työskentelyyn ja sellaiseen vastuuseen, missä kukaan ei soittele perään, jos ei naista näy duunipaikalla. Ylhäisen yksinäisyyden tunnetta oli korostamassa myös Simon lähtö puoleksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle töihin. Facebook tänään vanhan statukseni muodossa muistutti, että hommahan ei heti alkuunsa ihan putkeen mennyt:

"Ensimmäinen päivä yksinasujana on ollut vahva suoritus. Unohdin avaimet töihin ja huomasin asian vasta kotiovella, mitä ennen olin toki käynyt ruokakaupassa ostamassa koko maailman. Sit piti niiden kassien kanssa juosta pitkin pitäjää ja soittaa työkaveri avaamaan ovi toimistolle. Kaikki tämä tietenkin räntäsateessa kesätennareissa ja takissa, joka imaisi kaiken rännän sisäänsä."

Tulotkin työstä lähtemisen johdosta tipahtivat noin kolmannekseen aikaisemmasta, mikä oli ehkä loppupeleissä suurin sokki ja vitutuksen aihe koko loppuvuodeksi.

Että siinähän sitä muutosta kerrakseen. Tosin muutos tapahtui tavallaan taaksepäin. Vaan minkäs teet, onhan tuo tutkinto joskus loppuun tehtävä. 

Muutoksen huomasin myös siinä, että musta ilmeisesti viimein kuoriutui vastuullinen opiskelija. Siis sellainen, joka tekee tehtävät ja kirjoittaa kandin loppuun ja palauttaa esseet etuajassa (no, en aina). Mitä on tämä kysynpä vaan! Vanha akkakin näköjään oppii uusia temppuja.

Elämän suurin muutos tuli kuitenkin kesäkuussa, kun isä yllättäen nukkui pois. Sitä ei jotenkin osaa odottaa, kun mies on hädin tuskin keski-ikään ehtinyt. Marraskuussa olisi tullut mittariin 49 vuotta, mutta sitä isä ei päässyt näkemään. Vieläkin on joka päivä ihan järkyttävä ikävä. Isä oli kutakuinkin se ainut hahmo elämässäni, joka ei koskaan tuominnut tai vaatinut vimmatusti mua olemaan jotain muuta kuin mitä olen. Veikkaan, että se tiesi, mitä sellainen aiheuttaa. Muutenkin isän kanssa on aina ollut sellainen vahva sukulaissieluisuus, mikä ei sukulaissuhteissa ole aina niin sanottua. Mulla on edelleen välillä sellainen olo kuin olisin jäänyt tähän maailmaan ihan yksin olemaan. Mutta pikkuhiljaa alan ehkä kuitenkin olla sinut tämän surun kanssa.

Loppuvuosi tuntuu vähän selviämiseltä. Sellaiselta että päivä päivältä väännettiin mutta mitään kummempia ilonaiheita tai muuta nostattavaa ei siellä enää ollut. Tämä nyt on varmaan sitä harmaata arkea, mutta toisaalta olen miettinyt, että varmaan oma mieli on sen verran järkkynyt, että on unohtunut iloita jostakin mistä varmaan olisi pitänyt. 

Ehkä loppuvuoden hienoimpia hetkiä löytyi Joulutähti-illasta Kerubista, missä onnistuin löytämään niin hienon fiiliksen, että vieläkin hymyilyttää muistella. Siinä oli viimein kaikki opetusharjoittelun ripellys ripelletty, ympärillä hyviä ihmisiä ja lavalla loistava orkesteri. Niitä hetkiä olisin kaivannut loppuvuoteen enemmän.

Selkä on taas kuukausi kuukaudelta mennyt huonompaan kuntoon, mikä tietenkin vaikuttaa jokapäiväiseen mielentilaan. Viime viikot olen yrittänyt nyt valaa itseeni uskoa tulevaan, jotta jaksaisin taas yrittää säännöllistä liikuntaa. Mie en niitä lupauksia edelleenkään jaksa, mutta ehkä usean kanssabloggaajan tavoin voin esittää toivomuksia: 

Parempaa mieltä ja jaksamista kivun keskellä. 
Jonkinlaista hallinnantunnetta terveyden kanssa. 
Ja enemmän iloja. Hitosti enemmän iloja.


Toivon, että ensi vuonna osaan entistä hanakammin tarttua tilaisuuksiin ja toteuttaa joitain niistä hulluista ex tempore -suunnitelmista, mitä vähän väliä päähäni putkahtaa. Piirre, jonka kanssa mies on muuten välillä helisemässä - kun harkitsija kohtaa poukkoilijan, tulee väistämättä välillä ihmetyksiä suuntaan jos toiseen. Pidän tätä kuitenkin yhtenä parhaimmista piirteistäni.



Tiivistettynä tulevan vuoden toiveet kuuluvat siis seuraavasti: Katja, intoilijoiden puolella apatiaa vastaan. Ugh. 



Loppuun vielä intoilua Aurora Carealis -tapahtumasta Joensuussa. Nättiä!

No comments:

Post a Comment