Tuesday, 10 February 2015

Etenemisestä

Tämä on nyt virallinen elopainokirjoitus. Jos jotain mahdollisesti ahdistaa, että virallisten suositusten mukaisesti normaalipainoinen ihminen puhuu nyt painonpudotuksesta, kannattaa jättää lukematta. Ihan vain varoituksena.

Olen ollut koko elämäni joko normaali- tai alipainoinen, kun katsotaan painoindeksiä. Alipainoinen olin viimeksi ehkä yläasteella - junou, teini-iän pituuspyrähdys ja liikuntaharrastukset päälle - ja sen jälkeen siellä parinkympin päällä koko ajan. Mitään varsinaisia paino-ongelmia minulla siis ei ole ollut enkä nyt väitä, että olisi nytkään. 

Sen kuitenkin uskaltanen tässä tunnustaa, että en viihdy kehossani parhaalla mahdollisella tavalla juuri nyt. Ei sillä, että olisin nyt jotenkin holtittomasti lihonut, mutta huomasin taannoin farkkuostoksilla, että vanha tuttu kokoni ei enää mahtunut päälle. Ärsytti ihan hulluna. Ärsyttää vieläkin. 

Ei mua tietenkään se varsinaisesti rassaa, että paino nousee, vaan se, mitä se tässä tapauksessa edustaa. Rikki menemistä ja liikkumattomuutta. Kyvyttömyyttä auttaa itseään pysymään kunnossa. 

Olen sen ehkä täällä joskus aiemmin sanonutkin, mutta mie näen vartaloni ensisijaisesti funktionaalisuuden kautta. Jos se ei toimi, niin se näyttääkin heti rumalta. Sillä ei ole koskaan ollut mitään merkitystä, onko kroppa oikeasti muuttunut mihinkään suuntaan sen toimimattomuuden takia. Mutta tietenkin nyt, kun se oikeastikin on muuttunut tämän selkärikon seurauksena, alkoi ottaa aivoon niin paljon, että oli pakko tehdä jotain. Liityin pitkän tauon jälkeen Kiloklubiin ja aloin vähän tuunata ruokavaliota terveellisempään suuntaan. Aikaisemmin olen ollut siellä lähinnä seuraamassa, että syön tarpeeksi proteiinia ja että muistan syödä ylipäätään tarpeeksi, nyt lähdin ihan rehellisesti vähentämään kalorien määrää.

Mulla ei edelleenkään ole tietoa, kuinka paljon painan nyt, enkä sitä lukua ajatellutkaan sen enempää tuijotella. Mittasin kuitenkin pari viikkoa sitten vyötärönympäryksen, jotta voi vähän seurata, mitä tapahtuu.

Ja tättärää, onhan tässä tapahtunut! Oikeastaan aika hullun pienillä muutoksilla vyötärö on pienentynyt parissa viikossa kolme senttiä. Siis 3 cm! Eikä ole tarvinnut ihmisen nähdä nälkää tai kikkailla pois hiilareita, hedelmiä, maitotuotteita tai mitään mitä joka toinen laihdutusjuttu tai -ohjelma tuntuu suosittelevan.

No okei, mun syksy oli ehkä hienoisesti vaikea, ja jossain vaiheessa ahdisti niin hulluna etten ihan kauheasti katsonut, mitä suuhuni pistin. Ekaa kertaa sitten teinivuosien saatoin ostaa suklaalevyn - sellaisen ison - ja syödä sen melkein kokonaan yhdessä illassa.
Vai söinkös mie kerran sen kokonaankin yhdeltä istumalta? Taisin siitä kirjoittaa sosiaaliseen mediaan mutten muista. No enivei, se suklaansyönti jäi mieleen sellaisena välinpitämättömyyden kulminaationa ja esimerkkinä. 

(Nyt muuten tätä kirjoittaessani tekee hulluna mieli suklaata. Gaaaah!)

Niin ja tosiaan mie olin käytännössä koko syksyn kokonaan liikkumatta. Nyt olen voinut aloittaa kävelyn jo, ja se varmasti näkyy. Kun yhdistää sen, ettei vedä suklaalevyä iltapalaksi ja pystyy kävelemään kauppaan, niin kai sitä voi jokusen sentin napsauttaa pois nopeastikin.Tämä siis siitä huolimatta, että viime viikonloppuna ravitsin itseäni lähinnä oluella ja pitsalla.

Mutta niin, se pointtini tässä koko jutussa oli että hitto, miten hyvä mieli tulee siitä, että edistystä tapahtuu! Hyvään suuntaan! Nuo kolme senttiä tarkoittavat sitä, että vartaloni on alkanut taas toimia. Tällaiselle kärsimättömälle mielelle tekee hyvää vähän korostaa näitä pieniäkin etappeja, että muistaa hitaankin etenemisen olevan toipumista. 

Ja ei siis sillä, että painon putoaminen olisi lähelläkään kärkiprioriteettejani, mutta sanonpa vaan, että keväällä aion mahtua taas vanhaan kokooni.

No comments:

Post a Comment